Jokaisen huoneen tarina on unenomainen hetki teemasta ammentavassa maailmassa. Kaikissa tarinoissa kulkee mukana selittämätön voima, tunne – selvää muotoa vailla oleva hahmo, joka johdattaa tarinoiden päähenkilöä kohti tuntematonta. Tämä voima on päähenkilön haave. Haave, jonka avulla unelmat muuttuvat todeksi.
Hanki
Kirkas aamuaurinko syleilee koskemattomia nietoksia. Kiteet hangen pinnalla ovat kätkeneet sisälleen elämän valon. Hento lumi ei halua pysyä paikoillaan hangen hileisellä pinnalla. Yritän nähdä kauas, mutta valo on liian kirkas. Erotan hahmon kaukaisuudessa. Kuka tai mikä se on? Se kutsuu minua luokseen. Haluan vastata kutsuun, mutta voimattomat sanat hukkuvat tuuleen. Otan askeleen. Hangen pinta antaa periksi synnyttäen huumaavan äänen. Äänen, joka myötäilee jalkojeni pienintäkin liikettä. Hahmo kaukaisuudessa vastaa. Puhumme toisillemme liikkein. Kuljen sitä kohti. Minä en pelkää sitä. Eikä se pelkää minua.
Ruska
Metsä huokaa hiljaa. Tuuli kuljettaa sen raikkaita tuoksuja. Luonto on unen ja valveen rajamailla. Lepoon valmistautumassa. Silti niin virkeänä. Katson alas. Jalkani ovat lehtien peitossa. Näen liikettä maassa. Se jokin liikkuu hennosti minua kohti. Suljen silmäni. Hetkessä tuuli lennättää lehdet ilmaan aivan edessäni. Avaan silmäni. Näen taivaan, joka on täyttynyt lukemattomista väreistä. Keltaista. Punaista. Kirkasta. Tummaa. Elävää kuin tuli. Patinoitua kuin ruoste. Levitän käteni. Lehdet koskettavat hellästi matkalla maahan. Se jokin haluaa, että jäisin vielä hetkeksi.
Laavu
Jalkani alkavat väsyä. Mutta en halua vielä pysähtyä. Tunnen, että määränpääni on lähellä. Kuiskaukset tuulessa neuvovat oikealle polulle. Ne rauhoittavat. Ne nostavat jalkojani. Askel askeleelta. Ne vievät minut perille. Laavulle. Paikkaan, joka tarjoaa suojan kaltaisilleni kulkijoille. Asetun aloilleni. Käperryn laavun lämpöön. Suljen silmäni. On aamuun asti aikaa unelmoida.
Köngäs
Olen hetken hiljaa, jotta kuulisin paremmin. Kaukaisuudesta kantautuu pehmeä pauhu. Kuljen sitä kohti. Ääni voimistuu jokaisella askeleella. Se on huumaava. Kutsuva. Määrätietoinen. Ikiaikainen. Väsymätön. Se on Köngäs. Sillä on tarina, joka haluaa tulla kerrotuksi. Tarina, jota virta kuljettaa kuulijoilleen. Sen sanat ovat suljettuina pisaroihin, kunnes putous vapauttaa ne ilmaan. Olen tässä. Kuuntelen hiljaa sen kaunista kertomusta. Se on tarina haaveista. Minun haaveistani.
Rakka
Metsä on vaiennut. Tunnen olevani suurempien voimien äärellä. Paikassa, jossa luonnonvoimat ovat käyneet mahtavaa taisteluaan elämän tasapainosta. Sovusta syntyi Rakka. Kivien täyttämä pelto. Ikuinen ystävyys, jolle on luonto on piirtänyt karun kauniit kasvot. Täältä saan rauhaa. Haaveiden täyttämää voimaa.
Gaissa
Herää.
Kylmä, raikas viima viipyilee kasvoillani. Se virkistää ja avaa lopulta silmäni. Se haluaa, että näen. Se on tuonut minut paikkaan, jossa aika on pysähtynyt. Siitä viestinä ikuinen lumipeite jalkojeni alla. Alhaalla, tunturin juurella elämä kulkee omalla painollaan, luonnon rytmissä hitaasti hengittäen. Täällä huipulla olen täydellisessä rauhassa. Erityksissä, mutta silti niin läsnä. Täältä näen selvemmin. Suunnan, johon haluan kulkea. Suuntaan, jossa ovat haaveeni.
Kelo
Sitten eteeni sattui kelo. Elämää nähnyt. Ajan muovaama. Luonnon koettelema. Työnsä tehnyt. Ikiaikainen ja vankkumaton. Puuvanhus, jonka syihin oli uurtunut tuhansia tarinoita. Laiton käteni sen pinnalle. Sormenpäissäni tunsin sen, mitä Kelo halusi minulle kertoa. Rauhoitu. Älä lähde vielä. Kun olet löytänyt paikkasi, pysy siinä. Haaveet toteutuvat, kun maltat odottaa. Vielä hetken.
Kaltio
Pysähdyn tähän hetkeksi. Veden ääreen. Lähteenhaltijan pyynnöstä. Tarkkailin väreilevän veden pinnalta heijastuvaa kuvaani. Näin väsyneen matkalaisen. Kasvot, jotka janosivat elämää. Kastoin käteni veteen. Kastoin kasvoni vedellä, joka tuli kaltiosta. Pyhästä paikasta. Elämän lähteestä. Tunsin sen voiman jokaisessa pisarassa. Sen kuinka haaveeni saivat juotavaa. Sen, kuinka jokin ymmärsi mitä olin vailla. Pisara pisaralta haaveeni heräsivät eloon. Voimistuin. Virkistyin. Näin kaiken kirkkaammin. Janosin lisää.
Usva
En kokenut pelkoa, kun pehmeä usva laskeutui esiripun lailla ympärilleni. Unohdin kiireen. Usva sai minut pysähtymään. Se toi rauhaa. Se auttoi keskittymään. Sen avulla löysin etsimäni. En kaukaa, vaan läheltä. Haaveeni olivat koko ajan olleet edessäni. Yksityiskohdissa. Yksinkertaisissa asioissa. Hetkessä. Käsieni ulottuvilla. Enää en halunnut päästää niistä irti.
Revontuli
Luonnon vaipuessa uneen, jokin sai minut pysymään hereillä. Sai minut odottamaan. Odottamaan kunnes pimeys pyyhkisi ympäriltäni kaikki värit ja taivas levittäisi tumman kanvaksensa. Odottamaan kunnes kaikki olisi valmista. Odottamaan kunnes todistaisin tuhansien tulikettujen tanssin, joka täyttäisi taivaan sanoinkuvaamattomalla väriloistollaan. Odottamaan kunnes näkisin kaiken uudessa valossa. Odottamaan kunnes näksin pilkahduksen haaveistani. Odotin.
Jää
Seison keskellä peilikirkasta järven jäätä. Katson ympärilleni, mutta en erota rantaa. Olen menettänyt suuntavaistoni, mutta juuri nyt sillä ei ole merkitystä. Koskan tiedän, ettei tämä ole ikuista. Tiedän, että tämä jää kantaa minut ja haaveeni vielä tämän matkan. Otan askeleen. Se kestää.
Tunturipuro
Tämän olin nähnyt unessani. Paikan, jota ei edes pitänyt olla olemassa. Välähdyksen jostain paremmasta. Silti en löytänyt tänne sattumalta. Toiveet veivät minut perille. Tätä olin etsinyt. Tätä olin kaivannut. Tästä olin haaveillut. Hetkestä, kun saan kastaa kasvoni vilvoittavassa tunturipurossa. Tuntea sen ikiaikainen voima. Antaa haaveiden virrata lävitseni. Olla matkalla. Olla perillä.
Kota
Ja siinä keskellä oli kota. Tarkoituksella rakennettu. Minua varten. Aivan kuin joku olisi tiennyt määränpääni. Se kutsui astumaan sisään. Maailmaan, joka on täynnä rauhaa ja lämpöä. Maailmaan, jossa voi hengähtää, unelmoida, haaveilla. Maailmaan, joka on totta.
Kulje rohkeasti eteen päin.
Uskalla elää.
Unelmoi.
Anna tilaa haaveille.
Herää.
Täällä haaveesi muuttuvat todeksi.